keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Waitangi Day

Tänään on Waitangi Day eli se päivä, jona vuonna 1840 kirjoitettiin (eurooppalaisen) Uuden-Seelannin "perustamispaperit". Siitä johtuen tämä päivä on myös yleinen vapaapäivä, mikä tietysti on mitä riemastuttavinta! Aamu alkoi pilvisenä, joten heräilin oikein liioitellun hitaasti ja luin Narnian tarinoita aamupalalla. Niin, luen Narniaa nyt, kun en ole pitkään aikaan lukenut ja voi kuinka kauniisti C.S. Lewis kirjoittaakaan! Ja eläväisesti! Mikä mielikuvitus!!
 Kuitenkin puolenpäivän jälkeen laitoin lenkkivaatteet päälle ja lähdin Tamaki Drivelle (merenrantaan) nauttimaan päivästä. Olen nimittäin huomannut, ettei merenrannalle lähtö ole koskaan huono idea. St. Heliersissä aurinkokin nousi piilostaan ja valaisi koko meren kimaltavaksi timanttialtaaksi. Juoksin Kohimaramaan ja Mission Bayhin ja sitten kävelin merituulen kanssa yhtä matkaa takaisin. Matkalla näin itseni viidenkymmenen vuoden päästä ja se hämmensi. Kohimaramassa rantapolun varrella olevalla penkillä istui iäkäs nainen, jolla oli kiiltävän vaaleat, pitkät ja laineikkaat hiukset, sininen kukkamekko (sellainen tuulessa ja tanssiessa liehuva), siniset balleriinat sekä kaiken lisäksi oikein soma lierihattu! Hän kirjoitti jotakin paksuun, punaiseen muistikirjaansa ja näytti kovin runolliselta. Outoa, sanon vaan! Tosin voi myös olla, että ihan kuvittelin koko asian, sillä hetken päästä näin Usain Boltin hölkkäävän minua vastaan. Lopun aikaa ajattelinkin sitä, että millaisen kuvan ottaisin Boltin kanssa, jos voisin. Voi, kaikki tuntuu oikeasti niin todelta, kun antaa asioiden vain virrata päässä! Merenrannalla oli myös paljon muita lenkkeilijöitä sekä useita piknik-seurueita. Niin ja koju, jossa avocadot olivat tarjouksessa! Kymmenen avocadoa viidellä dollarilla. Mietin vieläkin, että pitäisikö käydä hakemassa! 

 Aamulla ajattelin, että voisin tehdä joko runebergintorttuja tai laskiaispullaa, mutten ihan vielä osannut päättää kumpi olisi parempi. Runebergin päivä oli jo eilen, mutta saahan niitä torttuja vieläkin tehdä. Laskiaisesta ei taas ole tietoa ollenkaan, että milloin sitä vietetään, mutta jossain tässä lähipäivinä kaiketi kuitenkin! Laskiaispullia ei tekisi ollenkaan mieli tässä helteessä syödä enkä ihan niistä tortuistakaan tiedä, kun ovat niin makeita. Toisaalta taas haluaisin hirveästi leipoa jotakin suomalaista. Ehkä teenkin karjalanpiirakoita! Olen niitä jo kerran tehnyt ja Emma teki viikkoa myöhemmin myös. Voi kuinka olivatkaan hyviä! Laitan sitten kuvia, kun olen saanut päätettyä, mitä leivon (jos saan leivotuksi ollenkaan!) Pojilla alkoi koulu tiistaina, joten nyt minulla on aikaa vaikka kuinka! Tosin aamut ja iltapäivät ovat tuhannesti stressaavampia kuin muistinkaan. Toivon, että pian arki taas tasaantuu, etteivät olisi aivan niin juoksemista ja sekoilua kaikki työpäivät! 

Olen kahden viikon sisään tehnyt kaksi viikonloppuretkeä, joista toinen oli spontaanimpi ja onnistuneempi, kun toinen taas aivan päinvastoin. 25.-27.1. oli pitkä viikonloppu, joten Nele kysyi josko haluisin tehdä jonkin retken johonkin. Päätimme, että lähdemme tuohon parin tunnin matkan päähän Taurangan merenrantakaupunkiin.


Matkalla pysähdyttiin Nelen toiveesta L&P -limonadin kotikylässä Paeroassa, jossa oli myös kyseiselle juomalle omistettu kahvila. Nele osti L&P -jäätelöä, joka yllättävästi maistui ihan L&P -juomalta!


Perille päästyämme suuntasimme sushiravintolan kautta rannalle, sillä päivä oli aivan tajuttoman lämmin eikä virtaa muuhun oikein riittänyt. Nelen kanssa on niin mukava matkustaa, sillä juttu ei koskaan lopu ja niin oli nytkin: makoiltiin rannalla ja höpöteltiin kaikki maan ja taivaan väliltä. Niin rentouttavaa, kun voi tuntikausia jutella vain! 


Teimme illalliseksi papukastiketta ja makaronia. Vähän liikaa tosin, niin että oli hieman vaikeuksia syödä koko kulho tyhjäksi. Samaan aikaan hostellin keittiössä oli japanilaisia backpackereita, jotka tekivät ruokaa aika hurjalla tavalla! Heillä oli mukana monenlaista kalaa ja kasvista sekä omat keittiöveitset (niin, backpackereillä!) Yksi heistä otti kaksi veistä käsiinsä ja paloitteli kalat ja muut niin nopeasti, etten ole edes televisiossa nähnyt! Meidän pasta näytti sen jälkeen aika yksinkertaiselta, vaikka olimme sitä niin ylpeydellä valmistaneet.


Hostellin yläaulasta pääsi parvekkeelle, jolla istuskeltiin katsomassa illannousua. Pian seuraamme liittyi ranskalainen 'Bob', joka oli tullut Uuteen-Seelantiin vasta muutamia päiviä aiemmin. Backpackeriksi, mitäs muutakaan. Kummastelimme Nelen kanssa myöhemmin Bobin nimeä (olihan hän sentään Ranskasta), mutta sillä hetkellä emme viitsineet kysellä mitään. Bobilla oli hauska aksentti ja hän oli omituisen hukassa, mikä teki kaikesta hänen sanomastaan aika hupaisaa. Juttelimme siinä kolmestaan pitkän tovin ja lupasimme Bobille, että otamme hänet mukaan, kun kiipeämme läheiselle Mt. Maunganuille maanantaina. 


Sunnuntai oli hieman sateinen päivä, joten päätimme käyttää sen Mt. Maunganuin juurella olevilla kuumavesialtailla. Paikka näytti muutoin aika tavalliselta ulkouimalalta, mutta vesi oli suolaista ja vulkaanisen toiminnan lämmittämää. Oli aivan äärettömän rentouttavaa leijailla (vedessä oli niin paljon suolaa, että piti tehdä paljon töitä, jos ei halunnut leijailla) lämpimässä suolavedessä ja jälleen kerran höpötellä sitä sun tätä. Lähdimme altailta vasta siinä vaiheessa, kun melkein nukahdimme siihen turruttavaan tunteeseen, jonka pitkä lämpimässä vedessä loikoilu toi tullessaan. 


Lounaan kokosimme oikein eineksien eineksistä! Pääruuaksi söimme eineskeittoa ja jälkiruuaksi valmispannukakkutaikinasta tehtyjä pannareita. Lisäksi illalla kävimme Subwaylla päivällisellä. Maanantaina heräsin siihen, että minulla oli kauhea närästävä polte ruokatorvessa. Se jatkui koko päivän ja seuraavankin. Emma arveli, että se saattoi johtua omalle ruokavaliolleni epätavallisista ruuista, joita olin syönyt viikonlopun aikana. Luulen niin kyllä itsekin. Söin sushia, vaaleaa pastaa, eineskeittoa (jossa oli nuudeleita), vaaleista jauhoista tehtyjä pannareita sekä vielä vaaleasta leivästä tehtyä subia. Niin, enkä yleensä ole tottunut syömään vaaleaa leipää (tai ylipäätään mitään muuta leipää kuin ruisleipää) juuri ollenkaan ja vaaleaa pastaakin vain harvoin. Hassua, miten ihmiskeho reagoi niin herkästi tuollaisiin muutoksiin! Nyt kyllä kaihdan vaaleita jauhoja ja kaikkea muutakin epäilyttävää vielä kahta kauheammin; hirveältä tuntuu sellainen närästys.


Maanantaina kiipesimme Nelen ja Bobin kanssa Mt. Maunganuille, jonka huipulta oli upeat näkymät niin merelle, Mt. Maunganuin kylään kuin viereiseen Taurangan kaupunkiinkin. Bob oli aivan ihmeissään kaikista maisemista, joita näki. "Perfect" ja "wonderful", hän hoki vahvalla ranskan aksentillaan. Kyllä huomasi, ettei ollut tässä maassa vielä turhan kauaa viipynyt. Tosin maisemat olivat kyllä minun ja Nelenkin mielestä tosi kauniita! Kun olimme hengailleet huipulla jo hyvän aikaa, päätimme Nelen kanssa, että on aika lähteä, sillä halusimme käydä vielä eräällä rannalla valokuvailemassa ennen kuin suuntaisimme auton nokan kohti Aucklandia ja valtateiden järkyttäviä paluuruuhkia. Bob tahtoi vielä jäädä ihailemaan maisemia, sillä hänellä ei ollut kiire mihinkään. Sanoimme siis hyvästit ja Nelen kanssa suunnistettiin takaisin kukkulan juurelle ja auton luo.
Ps. Vaihdoimme vielä yhteistietoja facebookia varten ja siinä vaiheessa selvisi, että Bobin oikea nimi olikin Alexandre, mutta lempinimi Bob. Se selitti varsin paljon!



Kotimatkalla pysähdyimme alueella, jolla on muinoin pyörinyt vesimylly. Emme pysähtyneet tosin niinkään raunioiden vuoksi, vaan sen kauniin luonnon, jota oli yllättävän vaikea napata valokuviin. Kyseinen alue oli eräänlaisessa pitkässä solassa kahden korkean kallionseinämän välissä. Niin kallionseinämillä kuin solan pohjallakin oli runsaasti kauniita subtrooppisia puita ja muuta kasvillisuutta. Koko solan läpi kulki kuohuva joki, jonka vierellä mutkitteli tie. Minua hämmensi se, että suurin osa muista autoilijoista vain porhalsi koko alueen läpi edes hidastamatta, kun minä melkein menetin ajokykyni lumoutumiseni voimasta. (Olisi ehkä kannattanut jättää nuo kuvat kokonaan laittamatta, niin ylikaunisteleva kuvailuni olisi uskottavampi! (; ) 

Taidan kirjoittaa siitä toisesta reissusta myöhemmin, kun tämä kirjoitus venyi jo näinkin aika pitkäksi. Eli kirjoitan siitä ihan pian ja sitten lisäksi kaikista hauskoista pikkusattumuksista, joita en tähän päivitykseen ehtinyt kirjoittaa! 
Nähdään pian! :) 

Ps. Huomasitteko kirjakielen? Minua häiritsee ihan suunnattomasti kirjoittaa 'minä', 'me menimme' ja mitä muuta. Kauheaa kuinka tönkösti voi ihminen kirjoittaa! Ja kyllä minä osaan runoja, esseitä ja fiktiota kirjakielellä rustailla aivan vaivattomasti, joten en tiedä, mikä tässä matkakertomusten teossa sitten on. Hupsua. Ehkä pitää vain harjoitella vähän lisää!



























Ei kommentteja:

Lähetä kommentti