keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Maailman laidalla


Paihia on varmaan kaunein paikka tässä maassa. Kävimme siellä viikonloppuretkellä Nelen, Selinan ja Rican kanssa, mutta vaikka olin siitä niin kovasti haaveillut, ei minulla ollutkaan aikaa nauttia Paihian auringosta kovinkaan kauaa. Saavuimme Bay of Islandsille (Paihiaan) niin myöhään perjantai-iltana, että hostellin respa oli jo kiinni. Olimme koittaneet soittaa sinne matkalla, mutta kukaan ei vastannut. Meidän oli soitettava omistajalle, joka tuli nopeasti paikalle. Tilanne kuitenkin helpottumisen sijaan paheni, kun hän kertoi, ettei ollut kuullutkaan meidän nimellä olleesta huonevarauksesta. Selvitimme asiaa ja ihmettelimme kovasti, emmekä oikein tienneet oliko tämä meidän vika vai hostellin vika. Onneksemme omistaja kuitenkin antoi meidän nukkua tietokonehuoneen vuodesohvalla ja sen viereen levitetyllä patjalla (sillä koko hostelli oli täyteen buukattu, samoin kuin luultavasti kaikki muutkin Paihian hostellit) ja kiitollisina pääsimme nukkumaan.

Aamulla pakkasimme kamat ja kävelimme hostellin ulkopuolelle odottelemaan turistibussia, jonka oli määrä noutaa meidät. Olimme nimittäin tilanneet itsellemme bussimatkan Uuden-Seelannin pohjoisimpaan kärkeen, Cape Reingaan (Te Rerenga Wairua = sielujen lähtöpaikka). Minulla ja Nelelle sattui molemmilla olemaan 'kaksi yhden hinnalla' -etukupongit kyseiselle bussimatkalle, joten yksi lippu maksoikin vain $67.5, kun normaalihinta olisi ollut $135! Voi, kun olikin voittajafiilis! Bussikuski oli todella hauska mies, joka kertoi meille kiehtovia tarinoita historiasta ja maorien mytologioista sekä tiesi sanoa jotakin suunnilleen jokaisesta puusta ja kukkulasta, jonka ohitimme. Matkalla Cape Reingaan pysähdyimme ikiaikaisessa kaurimetsässä eli uusi-seelantilaisessa sademetsässä sekä pienessä Mangonuin kalastajakylässä. Kauripuut ovat aivan valtavia puita, ja tätä kyseistä kaurilajiketta ei löydy muualta kuin täältä Uudesta-Seelannista. Maorit pitävät niitä hyvin pyhinä, ehkä senkin takia, että ne kasvavat erittäin hitaasti ja ovat pitkäikäisiä. Lisäksi kauripuulla on iso rooli heidän jumaltarustossaan. Bussikuski kertoi, että maorit näet uskovat kauripuun olevan taivaan jumalan ja maan jumalattaren poika, joka aikoinaan erotti nämä kaksi toisistaan luoden nykyisen maailman. 


Mangonuin pikkukylä oli aivan ihastuttava ja siellä olisi viihtynyt paljon kauemminkin, kuin sen puolisen tuntia, jonka siellä olimme. 


Viimein bussi kääntyi kohti pohjoista ja kaunista Cape Reingaa. Tuolla maan pohjoiskärjessä ei kauheasti asu ihmisiä, joten saimme ajaa aika rauhassa muilta autoilta ja katsella autioita, jylhiä maisemia. Meri velloi horisontissa molemmilla puolilla, mutta lännessä sen peittivät hyvän aikaa näkyvistä 90 mile beachin valtavat hiekkadyynit. 
 
Cape Reingalta on hirmuisen vaikeaa ottaa sellaista kuvaa, jota joku ei olisi jo joskus ottanut, joten omaperäisyys alla olevissa kuvissa ei ole aivan huippuluokkaa. ;) Maorit uskovat, että kaikki kuolleet maorisielut vaeltavat Cape Reingan kärkeen ja lähtevät siitä suunnistamaan merelle kohti maorien muinaista kotia, Hawaikia: saarta, jolta he alunperin tänne Uuteen-Seelantiin purjehtivat. Tämän vuoksi monien maoriperheiden hautajaisrituaaleihin kuuluukin tulla vilkuttamaan vainajalle tuonne Cape Reingalle. Muun muassa syöminen ja juominen on siksi kielletty siellä; maorien mukaan se loukkaisi vainajia ja paikan ehdotonta pyhyyttä.


Merellä Cape Reingan edustalla voi nähdä kahden meren, Tyynen valtameren ja Tasmaninmeren, kohtaavan.


Aivan suunnattomaksi yllätykseksemme törmäsimme Selinan kanssa ystäväämme Natalieen, kun olimme kävelemässä majakalta poispäin. Hän oli kiertämässä Northlandia (Pohjoissaaren pohjoisinta osaa) isänsä kanssa. Riemu oli tietysti hirmuinen, sekä hämmennys myös. Niin, ja valokuvat aika tuulisia.. :)


90 mile beach alkaa aivan Cape Reingan kupeesta, joten ajoimme sinne seuraavaksi. Se etu bussilla menossa oli, ettei henkilöautolla (tai ainakaan Pololla) pysty ajamaan dyynien toisella puolella avautuvalle melkoisen pitkälle rannalle, sillä pikkuauto vain uppoaisi hiekkaan alta aikayksikön. Kirjoitin melkoisen pitkälle rannalle, sillä (uusi-seelantilaisten itsetuntoa kovasti kolhaisten) 90 mile beach ei todellisuudessa ole 90 mailin pituinen vaan ainoastaan 55 mailia eli noin 90 kilometriä. 

Dyynisurffaus on 90 mile beachille hirveän suosittua, sillä nuo dyynit tosiaan nousevat monien kymmenien metrien korkeuteen ja ovat aivan tajuttoman jyrkkiä (paljon jyrkempiä kuin yksikään näkemäni pulkkamäki), joten vauhtia varmasti kertyy ja paljon. Ideana on siis laskea pienellä surffilaudalla tai pulkalla pää edellä koko mäki alas. Bussikuski kertoi, että hänellä on muutaman kerran katkennut luita siinä touhussa ja mennyt kasvot verille (ei varmaan kauhean mukavan tuntuista törmätä leuallaan kovassa vauhdissa kuumaan hiekkaan) ja koska tiesin, ettei vakuutus kata, jos tuossa sattuu jotain ja koska olen muutenkin vähän pelkuri, päätin olla laskematta toisin kuin suurin osa muista. Ei kyllä harmittanut ollenkaan, koska näin koko ajan kauhukuvia mielessäni siitä kuinka niskat katkeaisivat tai jotakin. Sen sijaan kiipesin huipulle ja otin valokuvia muiden laskuista sekä maisemista. Dyynin huipulle kiipeäminen oli muuten aivan tajuttoman rankkaa! 

Kaikkien palattua takaisin bussiin ajoimme dyynien väleistä merenrantaan ja saimme seikkailla siellä hyvän aikaa, ennen kuin bussi lähti ajamaan rantaa pitkin kohti etelää. Hassua, ajoimme varmaan 45 minuuttia ennen kuin käännyttiin takaisin tielle, eikä kääntyessä rannan loppu ollut vielä edes näkyvissä! 


 Matkalla takaisin Paihiaan pysähdyimme vielä kaurimuseossa, jossa oli mm. valtavat yhdestä kauripuusta veistetyt portaat, kauripuinen sohva sekä muita ihmeellisyyksiä. Ihmeistä suurin oli tietysti jäätelö! 


Olimme bussimatkalla koittaneet löytää hyvää majapaikkaa seuraavaksi yöksi, mutta kaikki hostellit olivat täynnä. Nele löysi tilaa eräästä Holiday parkista, jossa neljän hengen mökki olisi maksanut $32 per henkilö. (Hostelli maksaa yleensä noin $23-$28 per yö.) Tämä olisi ollut kuitenkin Ricalle liikaa ja hän halusi vain päästä takaisin Aucklandiin. Nelella ja Selinallakin alkoi tietysti jo mennä fiilikset kun Ricalle tarpeeksi edullista majapaikkaa ei tahtonut löytyä. Päätimme siis (tai nyt kun mietin, muut oikeastaan päättivät puolestani) ajaa takaisin Aucklandiin samana iltana. Se oli kyllä typerin päätös, jonka olen täällä ollessani tehnyt. Google Maps sanoo, että Paihiasta Aucklandiin kestää ajaa kolme tuntia. Minulla kesti viisi, josta suurin osa pimeässä. Muut tytöt olivat Paihiassa suostutelleet minua vetoamalla siihen, että voimme pysähdellä matkalla ja ottaa kauniita kuvia. Lähdin ajamaan seitsemän aikaan illalla ja pimeä tuli kahdeksalta, joten siinä kyllä meni sen jutun pointti. Minua harmitti kyllä tosi paljon se, ettei sunnuntaina voinutkaan vaellella Paihian rannoilla, käydä kajakkiretkellä, syödä ihanaa lounasta ja oikeasti nauttia päivästä. Ja sekin harmitti, että olin kuski ja minua väsytti pitkän bussimatkan jälkeen ja muut eivät tuntuneet ymmärtävän ollenkaan. Olisi pitänyt sanoa se, mitä ajattelin, eli että haluan viettää sunnuntain Paihiassa, koska en tiedä näenkö koko paikkaa enää koskaan ja että en tahdo ajaa yötä vasten, koska minua väsyttää. Ja olisi pitänyt vain lähettää Rica bussilla kotiin, kun hän ei kerran tahtonut jäädä Paihiaan. Pääsimme kuitenkin turvallisesti Aucklandiin ja olin puolen yön jälkeen kotona. Nele ja Selina olivat tosi pahoillaan siitä, että olivat laittaneet minut ajamaan, kun eivät he olleet arvanneet, että siinä kestäisi niin kauan.
Lopputulemana tahdon vain sanoa, että tästä lähin ajattelen itsekkäämmin, kun olen kuski. Siis sillä tavalla, että kun minusta tuntuu, etten halua ajaa, sanon etten aja, vaikka matkustajat kuinka tahtoisivat kotiin. Paljon tärkeämpää on kuitenkin ajoturvallisuus kuin majoituksessa säästetty 32 dollaria. 

Alla kuvia Hundertwasser -vessoista pikkukylästä lähellä Paihiaa. 













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti